Synnytin ensimmäisen lapsemme, potran tyttäremme pienessä katolisessa kalastajakylässä Italiassa vuonna 1983.
Synnytys sujui helposti ja kivutta kiitos ihanien pitkien puudutuspiikkien!
Monitorista seurasimme miten supistukset vyöryivät ylitseni voimakkaina mutta minua kiinnosti vain näkyikö tulevalla lapsellamme hiuksia päässä.
Mieheni taisi olla ensimmäinen mies Italiassa joka osallistui synnytysvalmennukseen. Se herätti muissa äideissä hämmennystä ja lääkäreissä hilpeyttä. Eräskin mieslääkäri huikkasi ovelta, että milloinkas herra synnyttää.
Muistan kuinka ihmeissäni olin kun hoitaja viereisessä huoneessa laski syntyvälle lapsellemme kylpyvettä ammeeseen. Taitaa olla totta että vauva sieltä syntyy ja minusta tulee äiti!
Hän kehui tytärtämme kauniiksi heti tämän synnyttyä.
Tytär oli suuri ja vaalea viikinki, oikea amazona, kuten hoitajat häntä kutsuivat valtavan ruokahalunsakin takia. Hän totisesti erottui vauvalassa suurine sinisine silmineen pienipäisten tummien vauvojen seassa.
Jaoin huoneeni Brunan kanssa. Bruna oli iso eikä hänestä totisesti huomannut lapsen jo syntyneen. Bruna synnytti pojan, onneksi. Koko kylä ja suku saapui häntä ylistämään siihen vuoteen vierelle seinällä olevan ristin alle. Mikä ilo riemu ja häly!
Join ensimmäistä kertaa elämässäni sairaalassa kamomillateetä isosta korvattomasta kulhosta. Voi kuinka se maistui taivaallisen hyvältä. Hiivin yöllä salaa hoitajien keittiöön kaatamaan kulhoon lisää teetä. Aamulla menin heti suihkuun pesemään hiukseni, hoitajien kauhuksi.
Ruokakin oli niin hyvää sairaalassa. Alkuruuaksi minestrone-keittoa, sitten pastaa monessa muodossaan ja pääruokakin oli maukasta. Olisikohan jälkiruokana ollut tiramisu eli vedä minut ylös. Ja joka aterialla juomaksi iso lasi punaviiniä, ennen ja jälkeen synnytyksen.
Kotouduttuamme takaisin omaan pieneen kyläämme kalastajat kyllä meitä onnittelivat jatkaen ”Tanti Maschi” eli tytär tervetullut mutta tästä lähtien paljon poikia!
