Mökillä Suomen Savossa en halua ensimmäisinä iltoina katsella televisiota. Suojelen itseäni. Enkä ainakaan katso uutisia.

Jos sen teen laskeudun, palaan takaisin maanpinnalle, takaisin tuttuun arkeen. Huonoja uutisia kuitenkin. Samat uutiset ympäri Eurooppaa.

Pysyn hurmiossa, pumpulissa, erossa ja kaukana tutusta ja tavanomaisesta, arjesta kai sitten.

Nautin viipyilevästä tunnelmasta, hitaasta ajankulusta. Kellonkin jätin kotiin. Katselen ikkunoista ulos. Kuuntelen Radio Suomesta nostalgiaa, vanhaa musiikkia, tangoa... tuntikausia. Otan tanssiaskeleita. Olen niin väsynyt. 

Välillä käyn ulkona terassilla haistelemassa iltaa. Kuuntelen en mitään. 

Tai no onneksi lintujen iltakonsertti soi. Käkikin kukkuu jossain kaukana.
Aamuisin moottorisaha laulaa, sekin jossain kaukana.

Se ottaa pari päivää. Tottuminen. Laskeutuminen. 

Nukun joka yö kellon ympäri. Edes miehen kuorsaus ei häiritse. 

Ja kello on vasta kahdeksan illalla. Hyvää yötä. 

Saanko tulla teille?

Jostain syystä nämä yhtäkkiset lapsuuden muistot Tapiolan Jousenkaarelta on saatava kirjoitettua pois.

Koulu siinä vastapäätä asuintaloamme oli taas alkanut.
Sari-tyttönen on syntynyt tammikuussa joten koko pitkä vuosi melkein olisi vielä odotettava ennenkuin syksyllä pääsisin minäkin kouluun.
Monet hyvät ystävät olivatkin jo ekaluokalla, minä vielä päivähoidossa samassa talossa sijaitsevassa päiväkodissa. Leikin iloisena pihalla kurahousuissani muiden hoitolapsien kanssa. Koulu päättyy ja kaverit tulevat kotiin. Yhtäkkiä olen hyvin tietoinen kurahousuistani ja häpeän niitä kovasti.

Aloitan ihan ylimmästä kerroksesta ja soitan jokaisen oven ovikelloa peräjälkeen. Saanko tulla teille?
Monesti pääsenkin sisälle huvittuneen, täysin ventovieraan sedän tai tädin kotiin. Istun sohvalla mehulasi kädessä ja katselen kiinnostuneena ympärilleni erilaisia koteja. Onneksi kaikki menee hyvin.

Eräässä asunnossa asuu vanhempi nainen jonka poika vierailee hänen luonaan usein. Poika on kuulema entinen mäkihyppääjä, joka on kaatunut pahasti ja katkaissut selkärankansa. Hän ajaa putputtavalla Saabillaan ihan pihalle asti, lähelle ulko-ovea. Itse hän auttaa itsensä koottavaan pyörätuoliin ja rullaa sisälle hissiin. Seison vieressä ja katson vähän kauhistuneena, mutta uteliaana kuitenkin.

Jari Elo on hyvä kaverini. Tapiolan uusi uimahalli on juuri aukaistu. Leila Isoviita ja sisarensa saavat sinne koko kesäksi kortin jota voivat käyttää rajattomasti. Se maksaa 10 markkaa. Minä en saa.
Talomme sivustan polku naapuritaloon on tehty isoista liuskekivistä. Nostelemme Jarin kanssa niitä etsien matoja. Yhden kiven alta löydän 10 markan setelin. Pyydän Jaria että hän juoksee Oravannahkatorille pankkiin ja varmistaa että seteli on oikea. Se on. Ostan sillä kortin uimahalliin.

Mormoonin morsiammeksi

Jousenkaarella Tapiolassa, siinä kuusikerroksisessa keltaisessa kerrostalossamme asui myös eräs vanhempi rouva. Yksin. Ilmeisesti hänen asuntonsa oli niin suuri että ylimääräisiä huoneita riitti vuokrattavaksi.

Hänen vuokralaisensa olivat amerikkalaisia mormooneja. Komeita nuoria parikymppisiä miehiä. Tummia ja hyvinpuettuja. Heitä oli aina kaksi. He tulivat ja menivät asioilleen salkkuineen.

Mutta meille lapsillekin heillä oli aikaa ja huomiota antaa. He keinuttivat meitä korkealle, leikimme piilosta ja he nauroivat ja vitsailivat kanssamme ulkona, pihalla.

Eräältä mormoonilta sain pienen mustavalkoisen valokuvan hänestä yhteystietoineen. Kun täyttäisin 19 vuotta tulisi minun ottaa häneen yhteyttä. Minusta tulisi hänen morsiammensa Yhdysvalloissa.
Kauan tämä valokuva kulki mukanani muiden seassa aiheuttaen ihmetystä ja hämmennystä nuoren tytön mielessä. Koskaan ei käynyt mielessä todellakaan ottaa yhteyttä. Nyt kuva on kadonnut.

Asui siinä talossa useampikin vanha yksinäinen rouva. Ihan ylimmässä kerroksessa asui rouva Janhunen. Hänellä oli bokseri nimeltään Karo. Pelkäsimme häntä, kaikki talon lapset.
Ja noukimme kuuliaisina roskia maasta hänen käskystään.



 

Rappukäytävässä Jousenkaarella Tapiolassa

Asuimme keltaisessa kerrostalossa Tapiolassa, silloista Jousenkaaren kansakoulua vastapäätä.

Oli se iloiselle, vilkkaalle ja seuralliselle lapselle mukavaa kun samassa talossa oli nelisenkymmentä asuntoa ja siellä asui monia nuoria lapsiperheitä. 
Niin monet ja hauskat leikit sekä sisällä että ulkona muistuu mieleeni.

Yksi niistä oli seuraavanlainen.
Rappukäytävässä ulko-oven luona seinään oli kiinnitetty iso taulu, jossa luki asukkaiden sukunimi ja asunnon numero. Minä seisoin selkä seinää vasten taulun alla ja Jussi siinä edessäni sanoi Isoviita. 
Minun tehtäväni oli muistaa heidän asunnon numero. Tai toistepäin. 
Maarit sanoi 32 ja minun oli muistettava minkäniminen perhe siinä numerossa asui. 

Tai Tuula sanoi kerros neljä. Oli muistettava oikeassa järjestyksessä sukunimet.

Kaikki numerot ja nimet muistin, ja muistan vieläkin: 
Elo, Isoviita, Majuri, Metso, Bäckman, Salo, Holm...

Siinä viihdyttiin sadesäällä, sisällä lämpimässä rappukäytävässä.