Synnytin tyttäremme Italiassa

Tuttu palasi ihanalta lomalta Italiasta ja se toi kaukaisia muistoja mieleeni.

Synnytin ensimmäisen lapsemme, potran tyttäremme pienessä katolisessa kalastajakylässä Italiassa vuonna 1983.
Synnytys sujui helposti ja kivutta kiitos ihanien pitkien puudutuspiikkien!
Monitorista seurasimme miten supistukset vyöryivät ylitseni voimakkaina mutta minua kiinnosti vain näkyikö tulevalla lapsellamme hiuksia päässä.  

Mieheni taisi olla ensimmäinen mies Italiassa joka osallistui synnytysvalmennukseen. Se herätti muissa äideissä hämmennystä ja lääkäreissä hilpeyttä. Eräskin mieslääkäri huikkasi ovelta, että milloinkas herra synnyttää.

Muistan kuinka ihmeissäni olin kun hoitaja viereisessä huoneessa laski syntyvälle lapsellemme kylpyvettä ammeeseen. Taitaa olla totta että vauva sieltä syntyy ja minusta tulee äiti!
Hän kehui tytärtämme kauniiksi heti tämän synnyttyä.

Tytär oli suuri ja vaalea viikinki, oikea amazona, kuten hoitajat häntä kutsuivat valtavan ruokahalunsakin takia. Hän totisesti erottui vauvalassa suurine sinisine silmineen pienipäisten tummien vauvojen seassa.

Jaoin huoneeni Brunan kanssa. Bruna oli iso eikä hänestä totisesti huomannut lapsen jo syntyneen. Bruna synnytti pojan, onneksi. Koko kylä ja suku saapui häntä ylistämään siihen vuoteen vierelle seinällä olevan ristin alle. Mikä ilo riemu ja häly!

Join ensimmäistä kertaa elämässäni sairaalassa kamomillateetä isosta korvattomasta kulhosta. Voi kuinka se maistui taivaallisen hyvältä. Hiivin yöllä salaa hoitajien keittiöön kaatamaan kulhoon lisää teetä. Aamulla menin heti suihkuun pesemään hiukseni, hoitajien kauhuksi.

Ruokakin oli niin hyvää sairaalassa. Alkuruuaksi minestrone-keittoa, sitten pastaa monessa muodossaan ja pääruokakin oli maukasta. Olisikohan jälkiruokana ollut tiramisu eli vedä minut ylös. Ja joka aterialla juomaksi iso lasi punaviiniä, ennen ja jälkeen synnytyksen.

Kotouduttuamme takaisin omaan pieneen kyläämme kalastajat kyllä meitä onnittelivat jatkaen ”Tanti Maschi” eli tytär tervetullut mutta tästä lähtien paljon poikia!

Lapsena Rovaniemellä

Lapsena Rovaniemellä

Mummi oli Keskuskansakoulun opettaja, ukki taas töissä Uitossa, siinä ihan joen rannalla sillan kupeessa, leirintäaluetta vastapäätä. Uiton talo oli komea. Seinät kauniisti rapattu  sammaleenvihreäksi. Uitoksi sitä meillä kutsuttiin vaikka oikea nimi on Kemijoki Oy.

Lapsena vietin kesälomani ukin ja mummin luona Rovaniemellä. Kesät olivat kuumia niin kuin aina lapsuudessa, Kemijoen vesi jääkylmää. Mutta uimaan oli päästävä vaikka voimakas virta ja musta vesi pelotti. Ei siellä vedessä kauan kestänyt olla.

Keskellä Kemijokea oli toisiinsa kiinnitetyistä tukeista tehty kaksi pitkää vanaa joiden välissä uitettiin tukkeja alas etelään. Vielä pelottavampaa kuin Kemijoen mustavesi oli tukkien voimakas paiskautuminen kovalla rytinällä sillan alarakenteisiin. Siinä ylhäällä sillalta tätä hienoa näytelmää katsoessa pikkutytönkin mieli apeutui. Tuli mieleen vaikka mitä.

Sekin oli jännittävää kun juna sattui ylittämään sillan yläraiteella kun itse seisoi sillalla alempana.

Pohtimolammellekin sain kyydin uimaan. Siellä vesi oli lempeän lämmintä. Ja siellä oli iso vesiliukumäki.

Mummin kanssa käveltiin kaupungilla. Sain pitää hänen kädestään kiinni, joka oli verhoiltu melkein aina pitsisormikkain. Kadulla vastaan tuli mummin oppilaita joille mummi minut ylpeänä esitteli, olinhan hänen ensimmäinen lapsenlapsensa. Ajatella, ihan Helsingistä asti näin heidän ihastelevan silmät suurina. Mummilla oli aina nailonsukat jalassa ja kauniit sirot kiilakanta kotikengät. Tuskin koskaan näin hänen käyttävän housuja. Ja se mummin kermavaahdosta ja pitsistä tehty hattarahattu oli ihan yliveto. Oli mummilla pieni villakoirakin Tico Hua Nita joka ärisi ja näytti hampaitaan jos sille vilauttikin kampaa.

Pienen laukkuliikkeen ikkunassa näin kerran soman pienen sinisen käsilaukun punaruudullisella vuorella. Kun oli nimipäivä tulossa 19.7. mainitsin siitä vaivihkaa ukille. Ja kävihän ukki sen minulle ostamassa, ensimmäisen käsilaukkuni.

Öinen junamatka Helsingistä Rovaniemelle oli lapselle suuri seikkailu. Pikkusiskoa piiloteltiin vähän peittojen alla kun konduktööri kyseli lippuja. Ihan pakahduin pelosta ja kauhusta ettei äiti vaan joudu vankilaan. Kyllä nukutti junan hytkynnässä pimeässä pesässä harmaan karhean VR-peiton alla. VR vesikarahvi ja lasit kilisivät, peti natisi ja ulkona valokiilat vilisivät ikkunan ohi. Joskus heräsin aseman kuulutuksiin. Yöllä useimmiten yläpedille kiipesi tikapuita pitkin vieras nainen nukkumaan.

Mummi ja ukki seisoivat aseman portailla jo odottamassa. Sitten ajettiin pirssillä tai mummin ja ukin Cortinalla kotiin. Se kirkon pieni punainen risti oli aina toivottamassa tervetulleeksi.

Samassa talossa jossa mummi ja ukki asuivat oli myös ruumisarkkuliike. Arkkuja säilytettiin kellarissa ja pikkutytölle käynti mummin asioilla kellarissa oli melkein ylitsepääsemätön kauhistus. Samoin vaikutuksen teki roskakuilu porraskäytävässä jonne roskapussin sai heittää. Mihinköhän se kuilu päättyi? Maapallon toiselle puolelle, Kiinaan?

Mummin ja ukin naapurissa asui kiva perhe. Kaksi tyttöä ja isä ja äiti. Silloinkin kesä oli kuuma ja se äiti lauloi kovalla äänellä Seitsemän tuntia onnehen. Hänen tekohampaansa lonksuivat pelottavalla tavalla. Aina oltiin paljasjaloin.

Mummin kanssa syötiin kesällä paljon jäätelöä. Mansikkatuutti oli mummin mieleen ja hän pisti minut asialle Vesalan kauppaan. Kiipesin aitojen yli oikopolkua suorintatietä Rovakadulle ja kerran meinasin jäädä auton alle kaupan edessä.

Ukki taas laittoi mummin leipomasta pullasta kahviinsa toppinkia. Taidettiin sinne kuppiin leipäjuustoakin tunkea. Vängällä. Minulle oli haettu tuoretta rieskaa ja kurkkua.

Kesällä meillä oli sukukokous hotellissa Ounasvaaralla. Amerikasta asti oli tullut sukulaisia juhlaan. Eräällä tädillä oli paksut pitkät tekokynnet, joita tuijotin lumoutuneena. Juhlien ruokalista oli herkullinen ja päätin erityisesti jättää tilaa jälkiruualle. Käydessäni naistenhuoneessa huomasin että ensimmäiset kuukautiseni olivat alkaneet. Eipä maistuneet enää jälkiruuat.

Kotona mummi hätäili ja tyynnytteli ettei mistään sairaudesta ollut kyse. Mutta kyllähän minä tiesin mistä oli kyse. Jostain mainoksesta muistin siteiden merkin ja nimen ja kävin ne itse ylpeänä ostamassa siitä urheilukentän pikkukioskista. Taisi olla Helmi. Äiti soitti Helsingistä ja onnitteli naiseksi tulosta. Siihen loppui lapsuus.

 

Suomalaisuus on ainutlaatuista, erilaista. Ainakin vielä.

Ruoho on vihreämpää aidan takaa katsottuna.

Vai miten se nyt menikään?

Täytyi varttua näinkin nuoreksi, ja viisastuakin kai huomatakseen täältä kauempaa katsoen miten ainutlaatuista, raikasta, ajatonta ja laadukasta suomalainen suunnittelu on aina ollut. Tähän asti.

Ja makuasioitahan nämä ovat.

Totta. Mutta kuitenkin.

Myymälässämme Hollannissa saan päivittäin kuulla asiakkaiden ihastuneita kommentteja suomalaisesta tunnetusta muotoilusta ja sen laadusta. Se pistää ajattelemaan. Suomessa kuulema ihan arkenakin syödään vain design astioista. Ja niinhän se varmaan suurimmalta osalta onkin. Katsopa lautasesi alle.

Otetaanpa esimerkiksi huonekalusuunnittelu ja sisustaminen, joka on intohimoni. Harmi että asuntomme on nykyään niin pieni. En oikein pääse toteuttamaan itseäni.

Tämän suomalaisuuspohdinnan sai aikaan Ilmari Tapiovaaran suunnittelema keinutuoli, jota yritän huutaa itselleni parhaillaan nettihuutokaupasta. Niin tyylikäs, kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Luen paljon sisustuslehtiä, selailen nettikauppojen tarjontaa.

Imen niistä vinkkejä ja inspiraatiota sisustamiseen, käsitöihin ja myymälääni De Finse Winkel.

Suomalainen suunnittelu parhaimmillaan on raikasta, käytännöllistä, ajatonta ja laadukasta. Erilaista. Pohjoismaista. Aina tyylikästä.

Nyt kuitenkin kiinnitän huomiotani siihen, että eurooppalainen yleisroina on saavuttanut Suomenkin. Mielestäni nimenomaan kaikenlainen turha roina. Juuri sitä ovat täällä lattiasta kattoon sisustusmyymälät täynnä. Se jos joku on täällä Euroopassa tavallista ja tylsää. Massaa.

Kaikenmaailman peltikyltit, ämpärit, tinasydämet ja enkelit, pikku kaapit ja laatikot, tuoksukynttilät, sisustustaulut, miljoonat rottinkikorit, kimmeltelevät objektit. Puhumattakaan ranskan tai englanninkielisistä sanoista roinan päälle painettuna: LOVE tai AMOR tai KITCHEN tai HOME, joilla sitten ilmoitetaan että kotona tai keittiössä ollaan. Miksei KOTI tai KEITTIÖ?

Ja valkoisuus. Ihan kaikessa. Se alkaa jo kyllästyttää. Tökkiä.

Niin viimevuosikymmentä ; )

Jos asuisin nyt uudestaan Suomessa, pitäisin lippua korkealla ja omalta vaatimattomalta osaltani vaikuttaisin talouteen ostamalla vain suomalaisia tuotteita, huonekaluja, kankaita, astioita. Sisustaisin kotini vahvasti suomalaiseksi. Maailmankuulua valinnanvaraa luulisi riittävän.

Varmasti hintavampaa kuin kiinalainen, mutta kestävää ja siten ekologista.

Joten pysytään erilaisina, ainutlaatuisina suomalaisina. Se on juuri vahvuutemme. Erilaisuus. Oma vahva näkemys ja tyyli.

Ai niin, ne Buddha-patsaat! Niistä joskus toiste.

Helpota elämääsi, hyvä ihminen

Muistatko kun joskus 1990-luvun alussa ostin kirjasen Helpota elämääsi?

Se oli näitä amerikkalaisia käännöksiä, simplify your life-ym. opuksia.

Jo silloin täällä Hollannissa luettiin pinoittain elämänhallinta oppaita. Ja monenlaisia aikakausilehtiä aiheesta. Taisi minullekin jokunen tilattuna tulla.

Ja jos oppaat eivät auttanneet, käytiin kalliita kursseja.

Erittäin kalliita kursseja! Jonne iltamiin mekin saimme kutsuja, kun ihan perhepiirissäkin oli muutamalla hanska täysin hukassa.

Opeteliin hallitsemaan kaoottista elämää. Ja iltamissa sitten keskusteltiin syvällisiä ja ratkottiin arkoja asioita, menneisyydestä.

No tästä -helpota elämääsi- tuli oikein lentävä lause meidän ystävättärien keskuudessa. Kun lapset olivat pieniä ja elämä hektistä, väsytti ja joskus masensikin, oli aika taas laittaa asiat pääkopassa järjestykseen, selkiyttää ajatuksia. Silloin mietettiin taas niitä -Helpota elämääsi-ohjeita.

Mikä se joulu oikein on? Joku kysyi viisaasti netissä tuskaillessaan joulustressin kimpussa. Ja kun ei tunnu joululta. Kamalaa.

Mikä se joulu oikein on? Yksi viikonloppu.

Tällä kertaa ohitan noin 2000 vuotta sitten tapahtuneet ja keskityn nykypäivään.

Ruokakaupat julkaisevat kiiltäviä joululehtiään täynnä satoja reseptejä. Istumajärjestyksen nimilaputkin on itse askarreltava.

Ja siinä ohessa annetaan sitten neuvoja miten selvitä elävänä joulusta. Tai 10 tapaa päihittää joulustressi.

Joulusiivous. Muista myös kaapit. Sisältäkin.

Joululahjat. Tietysti itsetehdyt, mieluiten käsinkudotut. Ja kauniisti pakatut kierrätysmateriaalein.

Ei tarvitse jos ei tahdo!

Kyllä se joulu tulee vähemmälläkin.

Tätä se ikä teettää. Olisinkohan jo viisastunutkin?

Me itse asetimme riman (liian) korkealle. Me itse. Minä ja sinä. Ja opetimme näin myös muut ja asensimme odotukset.

Joten olkaamme taas kerran lempeitä itsellemme. Helpota elämääsi ja joulukiireitäsi ja jouluvalmistelujasi. Älä vaadi itseltäsi mahdottomia.

Siten koko perhe ja suku nauttivat. Kokeile.

Kun saa olla yhdessä joulua rakkaittensa kanssa ja muistaa ystäviään lämmöllä, ei rahalla, hyvä joulumielikin syntyy.

Rauha ja tyyneys. Tyytyväisyys.

Villakoiratkaan eivät näy kynttilänvalossa.

Ai että mitäkö meillä syödään täällä kotona jouluna?

Varmaan jotain yksinkertaista mutta hyvää. Hollantilaista lehtikaaliperunapataa Boerenkool tai Zuurkool eli hapankaalipataa.

Hei -ja kenelle se Helpota elämääsi-kirja jäi lainaan?

Saat pitää sen. Tai laita kiertoon.

Rauhallista Joulua!

Lämpimin ajatuksin, Sari

Merkkiä sen olla pitää

Tänään on hyvä päivä siivota vaatekaappi.

Ulkona myrskylukuihin yltävä tuuli. Lentoja peruttu jo.

Kesävaatteet vähän korkeammalle hyllylle odottamaan.

Löytyi sieltä hyllyjen takapimennoista taas monenlaista unohtunutta ja yllättävääkin mukavaa. Eipä tee todellakaan mieli ostaa uusia vaatteita. Eikä vaatekauppiaana ole edes tarve!

Ensin mietin laittavani jotain kiertoon, mutta päätinkin säästää pahan päivän varalle. Köyhän ei kannata halpaa ostaa ja kun kerran ostaa laatua siitä saa nauttia pitkään. Vanhana, sitten joskus ; ) saa vällyä yllensä ja voi laittaa vähäiset pennoset likoon johonkin muuhun. Vaikkapa matkusteluun!

Täällä meidän kylässä Bergenissä ollaan hyvin merkkitietoisia!

Saapaspariakin nimitetään merkin mukaan: Laittaisinkohan tänään jalkaani Fred de la Bretonnierit tai sittenkin Shabbies? Kumisaappaissakin on merkki hyvin esillä.

Naiset kulkevat tosiaan samanlaisissa monenvärisissä nahkasaappaissaan. Ja kesät talvet!

Kesälläkin paljaiden säärien suojana on ne saappaat.

Olenkin ymmärtänyt että monilla naisilla on kenkäkaapissaan vain nahkasaappaita ja varvastossuja. Merkkisellaisia tietenkin.

Pikkukenkiä ei omisteta ollenkaan.

Suomessa mielestäni varsinkin nuoret ovat yksilöllisemmin, usein tosi hauskan persoonallisesti pukeutuneita. Uskalletaan erottua ja kokeilla.

Toinen tärkeä merkki-ikoni on tietenkin tämä pyhälehmä.

Täällä naiset ajavat isoilla, leveillä mieluiten valkoisilla maastureillaan Bergenin kapeita mukulakivikatuja. Ohittaminen on työlästä kun ei mahdu. Nelivetoahan tarvitaan kun liukkaat keliolosuhteet koettelevat ja korkeita mäkiä on paljon ; )

Myös korujen ja kellojen merkkiin kiinnitetään paljon huomiota.

Mielestäni taas Suomessa ennen kaikkea se kuinka kaunis, erilainen tai toimiva tuote on, on tärkeämpää kuin kallis merkki.

Koirien on myös oltava tiettyä rotua.

Nyt ovat kovasti muotia pienet karvaiset merkkikoirat, jotka on risteytetty tietystä kahdesta eri rodusta. Siis nimenomaan ns. sekarotuiset merkkikoirat. Niitä on jo Bergenissäkin paljon.

Kaikkea uutta kivaa inspiroivaa ja innostavaa tänne Hollantiin rantautuu nopealla tahdilla. Mutta kun trendistä tuleekin sitten hype, joka kirkuu vastaan joka nurkalla, menee maku pian.

Hyvä esimerkki ovat nämä ns. vanhoista hylkylaudoista a la Piet Hein Eek´in suunnittelemat jämerät huonekalut.

Kierrätysideana aivan loistava mutta nyt jo tylsyyteen asti kopioitu. Täällä niitä näkee kahviloissa, myymälöissä sekä yksityisten terassihuonekaluina pihalla paljon. Tunnetko tämän tyylin?

http://www.google.co.uk/search?q=piet+hein+eek&hl=en&prmd=imvns&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ei=hWTfTsjXO8aSOpSY0e0C&ved=0CDcQsAQ&biw=1058&bih=480

Toki pienessä Hollannissa on 16 miljoonaa ihmistäkin joten ehkä huomio kiinnittyy helpommin toistoon suurissa ihmisryhmissä .

Oma identiteetti ja yksilöllisyys on kuitenkin kadonnut massojen osto ja käyttäytymiskaavoihin. Näin on kai turvallista?

Eikä tarvitse miettiä mitä päällensä tänään laittaisi ; )

Eläköön yksilöllisyys, oma maku ja tyyli, ja väritkin!

Saa olla melankolinen

-siihen on lupa.
Suomalainen tuntee vahvasti ja aidosti. Ja tuntee usein melankoliaa. Tietynlaista epämääräistä selittämätöntä alakuloisuutta ja ikävää. Kuten minä nyt. Saa tunteakin. Se on vahva, jopa kaunis tunne sekin. Sitä saa ruokkia.

Ihan ensin ruokahalun nostattajaksi kylmiä harmaita pilviä ja raekuuroja.
Kuunnellaanpa sitten siihen alkupalaksi Finlandiaa, ja kovalla.
Ja tietenkin kynttilöiden palaessa. Juomana tyhjyyden tunne.
Serkkukin lähti takaisin Suomeen ja lapsillakin on  huolensa.

Pääruokana yleinen usein jäytävä selittämätön ikävä. Minne ja mitä?Ei tietoa.
Mitä ottaisin jälkiruoaksi? Jotain jääkylmää?
Jätänkin väliin ja painun peiton alle nokkaunille.
Oikein nautin tästä tunteesta. Ihanaa kun kotona on kuitenkin lämmin!

Tänään on hyvä päivä aloittaa blogi

6.12.2011 ja Suomen itsenäisyyspäivä. Onnea Suomi, 94 vuotta nuori!  Ensilumikin satanut moneen kolkkaan tai paremminkin sanottuna niemeen notkoon ja saarelmaan. Minulla sinua Suomi usein ikävä!

Jo pidempään olen pohtinut blogin aloittamista. Kirjoittaminen vie mukanaan ja kerrottavaa on paljon. On mielenkiintoista havainnoida kahden täysin erillaisen maan elämää. Molemmilla ehdottoman hyvät mutta myös huonot puolensa.
Ihmisetkin oikeastaan hyvin erilaisia. Näistä ja ihan tavallisesta naisen arjestani täällä Hollannissa kirjoitan.

Tänään on hyvä päivä aloittaa blogi.
Poikamme ja hänen hieno ja suloinen tyttöystävänsä soittivat juuri Skypen kautta meille ja kertoivat menneensä kihloihin siellä Suomessa. Niin lämmin onnentunne tulvahti sisälleni. Hyvää itsenäisyyspäivää!